Keltasen Suku Ry 















 

Keltasen suvun vaiheita


Seuraava sukukertomus on sukututkija Risto Keltasen tekemä ja se on esitetty Keltasen suku ry.n perustavassa kokouksessa 1974.

Hyvät sukulaiset! Meidät on tavoittanut kutsu: "Ruokolahden Kuokkalammin Keltasen talossa v.1673-1710 isäntänä olleen Matti Antinpojan jälkeläiset kutsutaan sukukokoukseen Ruokolahden kirkolle, Kansanopistolle, kesäkuun 15 päivänä kello 12 jne". -Tässä sitä nyt ollaan, paikalla taitaa olla pelkästään Keltasia (syntyperäisiä ja sukuun tulleita, myös vävypoikia). Jos kutsutut Matti Antinpojan kaikki jälkeläiset olisivat tienneet olevansa kutsuttuja, täällä olisi ehkä myös Hupleja, Hikipäitä, Huhtasia, Halosia, Heinosia, Heinoja, Hallikkaita, Inkisiä, Jäppisiä, Kinnejä, Kekäläisiä, Kiisseleitä, Kalpioita, Kokkosia, Kurrosia, Kostamoita, Lääpereitä, Lonkia, Lifländereitä, Mölsiä, Mälkiöitä, Piiparisia, Paakkeja, Piikkejä, Peltosia, Rautioita, Rönkkiä, Ronkosia, Sikiöitä, Suikkasia, Suhosia, Suikkareita, Savolaisia, Telloja, Toiviaisia, Variksia, Ventoja, Varjuksia, Vainikoita jne. vähintään puoli Ruokolahtea. Ahtaiksi kävisivät paikat. Tällaisessa maalaispitäjässä kaikki ovat sukua kaikille, kun tarpeeksi kauas menemme.

Oikeastaan tämä kokous olisi ollut pidettävä jo viime kesänä. Silloin tuli nimittäin kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun Matti Antinpoika Parikka, meidän lähes kaikkien esi-isä, ryhtyi viljelemään Keltasen tilaa Kuokkalammilla: Ilman muuta sanoisin tuli taloon kotivävyksi, jos vain voitaisiin todistaa Keltasia Kuokkalammilla sitä ennen asuneen. Matti Parikan poikia, Abrahamia, Penttiä ja Mattia kutsutaan säilyneissä asiakirjoissa Keltasen nimellä. Vanhimmat Ruokolahden kirkonkirjat ovat vuodelta 1732, alkuvuosilta puutteellisia. Valtionarkistossa säilytetään myös maakirjoja ja henkikirjoja, joista voi löytää vanhahtavalla ruotsinkielellä tehtyjä merkintöjä huomattavasti varhaisemmilta ajoilta, erikoisesti 1600-luvulta. Kustaa Vaasan maakirja on vuodelta 1543.

Keltasia on ollut jo ennen Matti Parikkaa, ja ennen kuin Parikka voi muuttua Keltaseksi, Keltanen nimellä täytyy olla vankat perinteet. Kuitenkaan en toistaiseksi ole nimeä Kuokkalammin kohdalta löytänyt Parikkaa edeltävältä ajalta. Keltanen -nimisiä henkilöitä on tällä hetkellä elossa tiettävästi 175. Kaikki syntyperäiset Keltaset kahdeksaa lukuunottamatta, polveutuvat Matti Parikasta. Näiden kahdeksan esi-isää olen suuressa sukutaulussa kutsunut Mustakulkkulan viisaaksi. Vanhojen asiakirjojen tutkiminen on parhaimmillaan varsin kiinnostavaa. Tämän Keltasen löytäminen Mustakulkkulan Raamin talosta on jo yksinään pieni jännityskertomus. Totean nyt vain, että menin tuonne pappilaan kirkkoherranvirastoon ja sanoin: Avataanpa vanhin kirja Mustakulkkulan Raamin talon kohdalta, ja siinä se oli! Hans Mattson Keltain. Ja marginaalissa merkintä: Läser i book, lukee kirjasta. Ja mies on syntynyt 30-vuotisen sodan jälkeen, ilmeisesti v. 1666 (kuoli 1756, 90.vuotiaana). Ruotsalaista virsikirjaa vissiin on lukenut. Suomeksi ei ollut painettu juuri muuta kuin Agricolan aapinen... noin vähän liioitellen. Jää vielä avoimeksi, mistä oli tullut Mustakulkkulaan tämä Hannu Matinpoika, jonka kapeaa sukua ei saada liittymään meidän muiden suureen perheeseen. Ja mitä teki Mustakulkkulassa, Mustakulkkujen syrjäisessä kotikylässä lukutaitoinen mies? Hänen pojastaan Antista käytetään nimitystä "bolagsman", yhtiömies. Ostettiinko turkiksia? Välitettiinkö tervaa? pitäisi yrittää selvittää. Vai poltettiinko viinaa? Kirkonkirjoissa on maininta, että 14. marraskuuta 1735, Mustakulkkulassa kuudennusmies Antti Pellinen "dog i bränijn", kuoli paloviinaan. no, leikki leikkinä.

Itse kukin lienee joskus miettinyt, miten on saanut alkunsa nimi Keltanen. 1700-luvulla ja myöhemminkin se on yleensä kirjoitettu Keldain, d:llä . Koskaan sitä ei kuitenkaan ole lausuttu niin, sillä koko d on ruotsia kirjoittaneiden pappien ja kirjureittein keksintö. Suomen kielessä d-äänne on uudempi tulokas. Murteissa selvittiin sanomalla esim. meiän, meirän, meilän. Mustakulkkulan Hannu Matinpojan nimi on kirjoitettu Keltain, t:llä. Olisikohan tuo lukutaitoinen mies neuvonut pappia nimen kirjoittamisessa? Ja kun nimi uudelleen putkahtaa näkyviin siinä suvunharassa vasta 1838 (olivat välillä Sikiölässä Hämäläisiä) on se muodossa Keltain, yhä t:llisenä. Hyvin oli säilynyt.

Soitin tässä runsas kuukausi sitten (8/5) professori Viljo Nissilälle, joka on paljon tutkinut karjalaista lähinnä paikannimistöä, ja kysyin, onko nimemme 300 vuotta sitten lausuttu Keltain vai Keltanen. Hän ei suoralta kädeltä uskaltanut sanoa sitä eikä tätä. Mutta hänen kirjoituspöydällään sattui olemaan juuri meneillään kiinnostava nimistötutkimus. Oli Mustosia, Harmaisia, Ruskea, Valkosia ja oli Keltanen, Mickel Keltanen, huomattava viipurilainen kansanvalistustyötekijä, joka esiintyy asiakirjoissa v. 1806. Näyttää olevan aukko tuolla suuressa sukutaulussa. Professori oli koonnut värien mukaan annettuja sukunimiä tekeillä olevan teokseensa. Keltaseksi on nähtävästi ryhdytty kutsumaan keltatukkaista tai kellahtavan ihonvärin omannutta henkilöä. Tätä nimen syntyhistoriaa itsekin olen pitänyt mahdollisena. Olen myös nyt löytänyt niin varhaiselta ajalta kuin vuosilta 1744 ja 1748 kirjoitusasun Keldanen (seuraavan kerran vasta 1833). Tämä osoittaa mielestäni vakuuttavasti, että nimi on aina lausuttu kuten nykyäänkin Keltanen.

Toivotaan, että Keltasista vielä löydetään vanhempaa tietoa, ja palataan Parikkaan. Parikan suku on tutkimatta. Muuten Parikkala pitäjännimenä on nuori. Aiempia nimiä ovat Joukio ja Koitsanlahti. Vasta kun uusi kirkko rakennettiin vuonna 1817 Parikka -nimisen talonpojan maalle, pitäjästä tehtiin Parikkala. On vielä selvittämättä, mistä Matti Antinpoika Parikka tuli Kuokkalammille. Joka tapauksessa 30-vuotisen sodan jälkeen eversti, sotaneuvos Thomas Gärfeldt oli saanut 20.12.1652 Ruokolahdelta parikymmentä tilaa ja noin 8 kokoveroa. Partilassa, Kopsalassa, Tarkkolassa, Rahkolassa, Korjolassa, Heinärikkilässä, Puntalassa, Miettilässä, Käringinniemen Toivialassa ja Kuokkalammilla.

V:n 1674 maakirjasta käy ilmi, että Matti Parikka oli ottanut viljelläkseen kruunun autiotilat, yhteensä 1 1/16 manttaalia, joista osa oli aikaisemmin kuulunut Jaakko Pärttylinpoika Savolaiselle ja Niilo Tuomaanpoika Piipariselle. Tiloista hän maksoi veroa sotaneuvos Gärfeldille yhteensä noin 46 hopeataaleria, mikä oli huomattava summa. Ajat olivat kovia. Ruokolahdella oli yli sata taloa autioina: asukkaat kuolleet tai joutuneet köyhyyden tähden jättämään tilansa. V:n 1682 maakirjassa Matti Antinpoika Parikka esiintyy ratsuväen eversti Berändt Mellinin rykmenttiin kuuluneen everstiluutn. Gustaf Johan Wreeden komppanian majoitusmestarina. Isännäksi tuli v. 1710 Abramham Matinpoika, joka tällöin näyttää menneen avioon Agneta Pekantyttären kanssa. Matti Parikka eli ainakin vielä seuraavana vuonna. Alussa jo tuli mainittua, että Abrahamista samoin kuin hänen veljistään Pentistä ja Matista käytetään nimeä Keltanen. 1730 Abram omisti 2 hevosta, 3 lehmää, 4 lammasta sekä 2 vuonaa, mikä oli paljon niissä oloissa. Abrahamilla oli ainakin viisi tytärtä, mutta ei näytä olleen ainakaan aikuiseksi kasvaneita poikia. Niinpä hän luopui isännyydestä jo 1736, kun hänen veljensä Pentin poika Matti oli mennyt naimisiin -näyttävät luottaneen nuoriin sen ajan talonpitäjät. Abraham kuoli vasta 30 vuotta myöhemmin, 1765. Matti vihittiin 14. joulukuuta 1735 Riitta Matintyttären kanssa, joka oli Immalanjärven Jäppisiä. Samalla vihittiin Matin sisko Helena Pentintytär Paavo Paavonpoika Kurroselle Vähikkälään. Siihen aikaan mentiin ruokolahdella vihille joulukuussa (eikä kesällä) ja vain joulukuussa, joskus myös marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Vain joku leskimies, kuten Pentti Matinpoika 1791, vietti häänsä tammikuun puolella. Oli kai saanut hulinasta tarpeekseen kerralla. Siinä muu elämä pysähtyi, kun koko pitäjä oli yhtaikaa hääriennoissa. Mahtoi olla näky, kun 12. joulukuuta 1781 yhteensä 42 vihkiparia ynnä muu hääjoukko saapui kirkolle. Eivät mahtuneet yhtaikaa alttarin ääreen. ainakin kaksi, kolme pöydällistä täyttyi. Mistäpä papit olisivat kaikkia edes tunteneet. Suntio varmaan ja kuudennusmiehet pistivät pareja järjestykseen, ja yhteiset vihkiluvut luettiin. Tapa viettää häitä joulukuussa jatkui pitkälle 1800-luvulle. Viime sotien alkaessa nähtiin taas jotain samankaltaista, kun rintamalle lähteviä vihittiin kaikessa kiireessä.

Lapsia syntyi runsaasti. Kahdeksan näyttää olleen hyvin tavallinen määrä. Puutteellisissa oloissa monet kuolivat jo ensimmäisellä ikävuodellaan. Kirkonkirjoista huomaa, milloin kulkutauti on tullut kylään. Joka talosta kuolema korjaa satoa lyhyen ajan kuluessa, samasta talosta useampia, eritoten lapsia. Tavallisia kuoleman aiheuttajia olivat 1700-luvulla rokko, kuume, pistos, halvaus. Vappu hukkui kaivoon neljän vuoden ikäisenä. Suvun jatkuminen on saattanut jäädä yhden elinvoimaisen varaan. Toisaalta kuitenkin samaa taloa voi asua useampi veli vaimoineen ja näiden lapset perheineen. Vävyt kävivät usein talon nimellä. Kun kruunu tarvitsi miehen sotaan, sinne lähti joku isännistä: esim. Pohjanmaalla oli tavallista, että sotaan palkattiin renki. Karjalan suurperheissä ei tarvittu palkollisia. Mattia seurasi isäntänä Juho, joka toimi 1760- ja 1770-luvuilla kylän uskottuna miehenä allekirjoittaen mm. veroluetteloita. Tällöin hän piirsi asiakirjoihin säännöllisesti puumerkin JP, eli Juho Parikka. Näin siis oli useita polvia säilynyt tieto, että Parikkoja ollaan vaikka Keltasesta käydään. Myöhemmältä ajalta en ole enää tuonsuuntaisia viitteitä huomannut.

Helsinki 10.6.1974
Risto Keltanen

Alkuun.